Synesteettinen Sivellin: Näyttelyn luominen osa II: Avajaisten valmistelu

Postaussarjan edellinen osa: Näyttelyn luominen osa I: Maalausprosessi

Vuotta ennen Armoa!-taidenäyttelyn avajaisia varasin Joensuun Kulttuurikahvila Laiturin toimittamaan sille gallerian virkaa. Myöhemmin päätin, että halusin saada näyttelyn esille pääkirjastollekin. Tuntui hassulta pitää sitä kahdessa paikassa, mutta toisaalta koin Laiturin luontevana paikkana aihepiiriin nähden, kun taas kirjasto tavoittaisi enemmän ihmisiä. Myöhemmin Helsingin Paavalinkirkolta otettiin yhteyttä ja kysyttiin, voitaisiinko Armoa! saada kirkon aulaan. Niinpä näyttely oli esillä yhteensä kolmessa paikassa. Avajaisetkin pidettiin kahdesti, ensin Joensuussa 4.10.2017 ja sitten Helsingissä 7.3.2018. Oli jännää kokea kahdet aivan erilaiset avajaiset. Ensimmäiset järjestin tietenkin itse ja toisissa olin kutsuvieras.

Aloin suunnitella Laiturin avajaisia kesällä. Varmistin ensinnäkin, että avajais- sekä näyttelytilavaraukseni olivat yhä voimassa ja aloin sitten suunnitella tapahtuman flaikkuja ja julisteita. Loin avoimen Facebook-tapahtuman ja lähetin sähköpostitse kutsuja ihmisille, jotka olivat inspiroineet maalauksiani (ja joita en voisi kutsua paikalle FB:n kautta). Lähetin sähköpostikutsut muun muassa Andrew Linzeylle, David Cloughille, Carol J. Adamsille ja Pauliina Kainulaiselle (kaksi ensimmäistä kieltäytyivät kohteliaasti, mutta Adamsin kanssa aloimme tutkia vaihtoehtoja, kuinka hän voisi yhdistää käyntinsä vierailuun Itä-Suomen yliopistolla. Vierailu ei toteutunut, mutta hän lupautui tekemään avajaisiin videolta nähtävän puheen, mistä olen edelleen ihan mykistynyt. Kainulainen puolestaan saapui tilaisuuteen ja piti paikan päällä jopa puheenkin, mikä oli tosi upeaa).

Syyskuussa jaoin julisteita kuin hullu: vein niitä keskustaan, kirjastoihin, taidemuseolle, yliopiston joka kolkkaan ja kauppojen ilmoitustauluille. Lisäksi kävin tarkastamassa näyttelytilat ja maalausten kiinnitykset, jotta kaikki olisi selvää avajaispäivänä. Varasin esiintyjän ja ruokaa näyttelyyn. Esiintyjäksi valikoitui Matias Kangas, ja syötäväksi Kahvila Kissatenista vegaanista mansikkatökkäyskakkua. Ostimme puolisoni kanssa ainekset tarjolle tehtäviin kolmioleipiin ja suuren määrän – liian suuren määrän – Pirkan juhlajuomaa. Varasin kuoharilasit Hilun paikasta. Lisäksi oli tietysti hankittava taulujen kiinnitysvälineet ja servietit. Muistaakseni paria viikkoa ennen pääpäivää rupesin kirjoittamaan tiedotteita avajaisista ja näyttelystä lehdistölle. Sukat pyörivät jaloissani, kun pomoni toi Karjalaisen minulle näytille, ja tiedotteeni oli julkaistu siinä!

(Ohops, tästä listasta unohtui kokonaan julisteiden tilaaminen!)

Vasta avajaispäivänä muistin, että pitäisi ostaa vieraskirja. Ja vasta avajaispäivänä aloin kirjoittaa puhettani. Ajattelin sen vain pulpahtavan muistilehtiööni, mutta sitten tyhjän paperin kammo iski. Sattumalta tulin lukeneeksi erästä vanhaa blogipostaustani, ja kopioin sen häthätää puheeksi. Puhe tuskin oli kenenkään mielestä erityisen maailmaa mullistava tai silmiä avaava, mutta ihan ok puhe se kuitenkin oli. Avajaisjuhlissa oli älyttömästi hommaa, mutta päivä oli yksi elämäni parhaista. Vieraita saapui 42, joista suurimman osan tunsin ennestään.

Entä olisinko tehnyt jotain toisin, jos nyt saisin päättää? Olisin tehnyt puheen ja listan muistettavista asioista aikaisemmin, koska niiden kanssa meinasi oikeasti pää räjähtää. Lisäksi olisin suunnitellut budjetin, koska yksiin avajaisiin saa menemään rahaa yllättävän paljon. Pääpäivänä olisin ottanut rennommin - pikkuruisista takaiskuista selvittiin, eivätkä ne ole maata kaatavia. Laiturin avajaisjuhlan kulusta voit lukea lisää täältä.

Paavalinkirkon näyttelyyn suhtauduinkin sitten vallan eri tavoin, sillä minun ei oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin tuoda teokset paikan päälle ja ripustaa näyttely. Mediaan oltiin jo otettu yhteyttä ja avajaisjuhlan ohjelmastakin oli käyty keskustelua. Paikan päälle pyydettäisiin tunnettuja keskustelijoita puhumaan eläinten oikeuksista ja päivän päätteeksi syötäisiin porukalla vegaanista keittoa Iltaruoan merkeissä. Sain töistä vapaata ja lähdimme puolisoni kanssa ajamaan kohti Helsinkiä maalaukset peräkontissa. Näyttelytöiden ripustus sujui ihan hyvin. Avajaisissa oli kahvitarjoilu ja porukkaa tuli ihan mukavasti, yli 20 henkilöä, joista tunsin vain neljä henkilöä etukäteen. Monet kertoivat, etteivät olleet aiemmin edes käyneet kirkon sisällä, mutta nyt rohkaistuivat tulemaan. Se oli aika mahtavaa!

Tiedonkulussa oli ollut pientä häikkää, ja loppujen lopuksihan siinä kävi niin, että minä sekä vieraat odottelimme, että milloinhan tilaisuus mahtaisi alkaa. Odotin, että joku esittelisi minut ja että keskustelut alkaisivat. Kun puolen tunnin kuluttua osa vieraista oli jo lähtenyt, aloin epäillä käsittäneeni avajaistilaisuuden luonteen väärin. Erään vieraan rohkaisemana pidin puheeni ilman esittelyjä. Hyvä puoli avajaisten vähäeleisyydessä oli, että ehdin jutella jokaisen vieraan kanssa. Toisaalta taas harmitti, että jotkut vieraat ehtivät lähteä ennen ohjelmaa, ja että alun odottelu oli hiukan kiusallista. Lisää Paavalinkirkon näyttelyn avajaisista voit lukea täältä.

Jälkiviisaana totean, että olisi pitänyt tehdä avajaisten järjestäjien kanssa sopimus (minusta on tullut viime aikoina kauhea sopimusfriikki! Ennen vierastin soppareita liioittelulta tuntuvan virallisuuden vuoksi, mutta niiden ansiosta kaikki pysyvät paremmin kartalla ja epäselvyyksiltä vältytään). Sopimukseen olisi etukäteen kirjattu näyttelyn pystytysaika, avajaisten luonne ja ohjelma, tiedotteiden ja FB-tapahtuman tekijät sekä purkamisaika. Mutta tämänkin osaa sitten ensi kerralla hoitaa paremmin.

Molemmissa avajaisissa sain palautetta ja ihmettelyä siitä, ettei lehdistöä tullut paikalle. Esimerkiksi Laiturilla varmaan viisi ihmistä kysyi, miksen ollut ottanut yhteyttä Joensuun seurakuntayhtymän Kirkkotie-lehteen. Vastasin, että olin kyllä ottanut. En tiedä, miksei näyttelystä ollut mainintaa lehdessä, mutten jaksanut miettiä sitä sen kummemmin. Minulle sanottiin, että ota ihmeessä uudelleen yhteyttä, ehkä he ovat unohtaneet koko jutun. En kehdannut. Olen nyt viime aikoina pohtinut, että olisikohan sittenkin pitänyt...? Pakko myöntää, että olin aika imarreltu, kun niin moni ajatteli maininnan näyttelystä kuuluvan ehdottomasti lehteen.

...jatkuu...