lauantai 10. maaliskuuta 2018

Armoa!-näyttelyn avajaiset Helsingissä


Yhteisöpappi Tuuli Aitolehti kutsui Armoa!-näyttelyni Paavalinkirkon aulagalleriaan näytille. Tiistaina 6.3. lähdimme sitten köröttelemään Helsinkiä kohti maalaukset peräluukussa. Matka sujui hyvin, ja illalla jäi vielä aikaa syödä päivällistä JustVegessä.

Seuraava päivä oli melko kiireinen: Aamu ja aamupäivä menivät puhetta harjoitellessa ja näyttelyä pystyttäessä. Sitten pikaiselle lounaalle, ja kello olikin tapissa näyttelyn avajaisia ajatellen. Avajaisiin tuli yllättävän paljon porukkaa, mikä oli todella iloinen yllätys! Eri-ikäisiä ihmisiä erilaisine näkökulmineen.Hämmennystä aiheutti se, että olin ilmeisesti ymmärtänyt avajaisten luonteen väärin. Olin käsittänyt, että paikalle olisi kutsuttu puhujia, ja että joku "juontaisi" tapahtuman sekä esittelisi minut. Noin puolen tunnin jälkeen porukka alkoi vähenemään ja päättelin, ettei ohjelmaa olisikaan. Päätin jo olla pitämättä puhettani, kunnes joku näyttelyä katsomaan tullut ihana tyyppi kuitenkin rohkaisi minua. Puhe nyt meni vähän niin ja näin (ajatus ei kulkenut mukana), mutta olin tosi iloinen, että sain pitää sen.




Avajaisten jälkeen siirryimme porukalla syömään iltaruokaa. Se tarjotaan kirkolla joka keskiviikko, se on aina vegaanista ja maksaa vain euron. Tuolla kerralla tarjolla oli kurpitsakeittoa, mikä oli herkullista. Näyttely on kirkon aulassa esillä 2.4.2018 saakka. Käykäähän kurkkaamassa se, mikäli Helsingin liepeillä liikutte!

torstai 8. maaliskuuta 2018

Puhe Armoa!-näyttelyn avajaisissa

...Paavalinkirkossa 7.3.2018

Nimeni on Limppu Witick. Olen koulutukseltani teologian maisteri ja toimin nyt taiteilijana Joensuussa. Heti ensiksi haluaisin kiittää, että Armoa! -näyttely kutsuttiin tänne Helsingin Paavalinkirkkoon. Ja kiitos myös kaikille teille, jotka osallistutte avajaisiin.

Näyttely sai alkunsa, kun aloin maalata näkyväksi tunteita ja ajatuksia, jotka liittyivät eläinten rooliin kristinuskossa. Eläimet ovat hyvin vaiettu aihe nykykristittyjen piirissä. Myönnämme toki, että ”kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne”, mutta emme juurikaan keskustele kristillisessä mielessä siitä, mitkä ovat nuo karjan tarpeet. Jumala loi eläimet liikkumaan, lehmän imettämään vasikkaansa, kanan kuopimaan maata ja emakon tekemään pesän ennen synnytystä. Nuo tarpeet jäävät kuitenkin liian usein toteutumatta, sillä ”tuotannon” on oltava mahdollisimman tehokasta.

Yksi eläinten ja ihmisten perustarpeista on niinkin yksinkertainen kuin tarve elää. Luomiskertomuksessa Jumala ei luo eläimiä ruoaksi, vaan omia päämääriään varten. Raamatun ajan haasteellisessa ympäristössä kasvissyöjänä eläminen oli kuitenkin melkeinpä mahdottomuus, vaikka toki jotkut sitä harjoittivatkin. Sen sijaan nykyään hyvin harvalla meistä länsimaalaisista on elämisen kannalta pakko syödä eläimiä. Teemme sitä lähinnä tottumuksesta. Ihmisten halu nautintoon voittaa eläinten tarpeen elää.

Kirkko on minulle rakas paikka, jossa huolehditaan kaikista. Ollessani kesätöissä tai työharjoittelussa seurakunnassa, olen jatkuvalla syötöllä ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon kirkon työntekijät tekevät ja kuinka suurella sydämellä. Missään muualla en ole törmännyt moiseen. Kirkko on niin vahvasti mukana muun muassa vähävaraisten, nuorten, opiskelijoiden, pakolaisten, perheiden ja vanhusten elämässä, että sitä on ollut vaikea tajuta ennen kuin on ollut täyspäiväisesti mukana toiminnassa. Minua harmittaa kovasti, että kaikesta siitä avuliaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta huolimatta eläimet jätetään usein kristillisen moraalisen kehän ulkopuolelle. Kirkossa saarnataan kärsimyksen ehkäisemisestä, mutta leiritulen ääressä syödään silti sitä halvinta marketista saatavaa makkaraa. Hämeenlinnan seurakuntayhtymä ammutti peurat, koska ne söivät hautausmaan kukkia. Yhteisessä esirukouksessa muistetaan vain harvoin eläimiä, sen sijaan painotetaan ihmisiin liittyviä sanoja: "Siunaa jokaista ihmistä", "Auta jokaista kärsivää ihmistä", "Auta meitä käyttämään voimavaramme ihmisten hyväksi".

Ajattelumaailmaamme on pureutunut ajatus siitä, että eläinten pitäminen tärkeinä olisi ihmisiltä pois, vaikka sille ei ole olemassa mitään rationaalisia perusteita. Useammin kuin vain kerran ikäihmiset ovat kertoneet häpeillen, kuinka he kaipaavat kuollutta lemmikkiään, ja suhtautuneet tuohon ikävään niin kuin se olisi jotenkin väärin, kuin sitä pitäisi pyytää anteeksi. Toivon, että Armoa!-näyttelyni voisi edes jossain määrin saada katsomaan kriittisesti tällaista ajatustapaa ja että se voisi herättää uusia ajatuksia eläimistä ja niiden arvosta.

Olen maalannut teoksia kahden vuoden ajan, ja niitä valmistui yhteensä 16 kappaletta. En tiedä teistä, mutta itse olen pohjattoman kyllästynyt kantaaottaviin kuviin, jotka tuntuvat jakavan ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, väärin- ja hyväntekijöihin. Halusin luoda jotain erilaista. Toivon, että nämä teokset lohduttavat, rohkaisevat ja haastavat katsojaansa.

Näiden sanojen myötä haluan toivottaa sinut tervetulleeksi tutustumaan näyttelyyni!