maanantai 1. lokakuuta 2018

Niina Lahtinen + Medusa

Inktober on lokakuussa pidettävä piirustushaaste. Kuun jokaisena päivänä olisi tarkoitus piirtää mustekynällä kuva etukäteen annetun aiheen perusteella.

Haaste on kuitenkin saanut variaatioita, eivätkä kaikki osallistu siihen mustekynätöillä tai edes mene "virallisten" piirustusaiheiden mukaan. Minuakaan virallinen lista ei suoraan sanottuna inspiroinut, mutta halusin kuitenkin osallistua haasteeseen - niinpä etsin vaihtoehtolistan Instagramista. Valitsemani listan on luonut @joyfulshadeofblack, ja aiheena ovat hirviöt ja taruolennot. Halusin vielä vähän lisätä jännyyttä ja päätin piirtää kaikki listan hahmot suomalaisina julkkiksina.

Niinpä ensimmäinen piirrokseni onkin Niina Lahtinen Medusana:

Inktober 1/31
En ole mustekynäihmisiä, mutta halusin silti poistua mukavuusalueeltani eli lyijykynäpiirtämisestä. Siksi luon kaikki työni tusseilla ja osassa saatan käyttää myös puuvärejä.

Ajattelin aluksi, etten osallistu ollenkaan, koska alan kuitenkin stressaamaan lopputuloksesta ja väännän piirroksia vielä yölläkin itku kurkussa. Mutta sitten mieheni "pakotti" menemään mukaan. Pääsisin kuulemma eroon perfektionismista, ja ymmärtäisin, ettei ole niin vakavaa, vaikkei jokaiseen työhön panostaisi ihan täysillä. Toivotaan...

Tässä lista piirrettävistä hahmoista kokonaisuudessaan:

1. Medusa
2. Metsänhenki
3. Krampus
4. Merenneito
5. Mantikori
6. Aave
7. Satyyri
8. Feeniks
9. Wendigo
10. Kraken
11. Julkatten
12. Noita
13. Merihirviö
14. Harpyija
15. Linnunpelätti
16. Lohikäärme
17. Näkki
18. Wolpertinger (tää on outo...)
19. Banshee
20. Keiju
21. Nachtkrapp
22. Kohtalotar/kohtalottaret
23. Leshy
24. Camazotz
25. Kitsune
26. Elementaali
27. Ananse
28. Seireeni
29. Jackalope
30. Peikko
31. Piirrä itsesi hirviönä

Syntyviä "teoksia" voi seurata Instagramissa tai Facebookissa.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Näyttelyn luominen osa III: Näyttelyn ylläpitäminen

Postaussarjan edelliset osat:

Kun Armoa!-näyttely oli pystytetty ja avajaiset vietetty, tuntui kuin se olisi minun osaltani jo ohi. Siitäkin huolimatta, että sehän oikeasti vasta alkoi. En tiedä kuinka yleinen tuo tunne on, mutta minulle se aiheutti sen, ettei näyttelyn mainostamiseen riittänyt enää kunnolla tarmoa. Nyt myöhemmin ajateltuna näyttelyä kannattaisi kuitenkin mainostaa eniten juuri silloin, kun se on pystyssä. Mainostamiseen käytin julisteita, Facebookia ja Instagramia. Julisteiden perusteella kukaan ei kertonut löytäneensä paikalle, joten ensi kerralla tilaisin varmaan vähemmän niitä.

Suurin osa teoksistani oli myytävänä. Lopputulemana yksi teos ostettiin, ja toisesta taas oltiin kiinnostuneita. Odotin sen kanssa ostajaa, joka ei saapunut paikalle. Sellaisen vinkin haluaisin antaa, että kannattaa aina tehdä jonkinlainen sopimus, kun joku haluaa ostaa taulun. Itse käytän Suomen taiteilijaseuran sivuilta löytyviä valmiita sopimusmallipohjia. Sopimuksen teettäminen ei tarkoita sitä, ettenkö luottaisi ostajaan, vaan se varmistaa, että sekä ostaja että taiteilija ovat samoilla linjoilla siitä, mistä asioista nyt sovitaan. Sopparista näkyy siis veroton ja verollinen hinta, sisältyvätkö kuljetuskulut hintaan, miten ja milloin maksetaan ja voiko ostaja hyötyä kaupallisesti teoksesta (tekijänoikeudet säilyvät taiteilijalla, eli ostaja ei saa esimerkiksi teetättää maalauksesta julisteita ja myydä niitä omaksi hyödykseen). Eli oikeasti sisältö on ihan peruskauraa, mutta hyödyllistä kerrata.

Vieraskirjan tuominen paikalle oli hyvä idea. Omalla kohdallani sieltä löytyi kehuja, kehotusta uuden näyttelyn pitämiseen mahdollisimman pian, vinkkejä ja hyödyllistä kritiikkiä.

Kokonaisuudessaan näyttelyn pitämisestä jäi innostunut fiilis. Haluaisin jo nyt pitää uuden, vaikka tuskin ensimmäinenkään teos tulevasta Haluan suojella -projektista on valmiina.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Näyttelyn luominen osa II: Avajaisten valmistelu

Postaussarjan edellinen osa: Näyttelyn luominen osa I: Maalausprosessi

 Vuotta ennen Armoa!-taidenäyttelyn avajaisia varasin Joensuun Kulttuurikahvila Laiturin toimittamaan sille gallerian virkaa. Myöhemmin päätin, että halusin saada näyttelyn esille pääkirjastollekin. Tuntui hassulta pitää sitä kahdessa paikassa, mutta toisaalta koin Laiturin luontevana paikkana aihepiiriin nähden, kun taas kirjasto tavoittaisi enemmän ihmisiä. Myöhemmin Helsingin Paavalinkirkolta otettiin yhteyttä ja kysyttiin, voitaisiinko Armoa! saada kirkon aulaan. Niinpä näyttely oli esillä yhteensä kolmessa paikassa. Avajaisetkin pidettiin kahdesti, ensin Joensuussa 4.10.2017 ja sitten Helsingissä 7.3.2018. Oli jännää kokea kahdet aivan erilaiset avajaiset. Ensimmäiset järjestin tietenkin itse ja toisissa olin kutsuvieras.

Aloin suunnitella Laiturin avajaisia kesällä. Varmistin ensinnäkin, että avajais- sekä näyttelytilavaraukseni olivat yhä voimassa ja aloin sitten suunnitella tapahtuman flaikkuja ja julisteita. Loin avoimen Facebook-tapahtuman ja lähetin sähköpostitse kutsuja ihmisille, jotka olivat inspiroineet maalauksiani (ja joita en voisi kutsua paikalle FB:n kautta). Lähetin sähköpostikutsut muun muassa Andrew Linzeylle, David Cloughille, Carol J. Adamsille ja Pauliina Kainulaiselle (kaksi ensimmäistä kieltäytyivät kohteliaasti, mutta Adamsin kanssa aloimme tutkia vaihtoehtoja, kuinka hän voisi yhdistää käyntinsä vierailuun Itä-Suomen yliopistolla. Vierailu ei toteutunut, mutta hän lupautui tekemään avajaisiin videolta nähtävän puheen, mistä olen edelleen ihan mykistynyt. Kainulainen puolestaan saapui tilaisuuteen ja piti paikan päällä jopa puheenkin, mikä oli tosi upeaa).

Syyskuussa jaoin julisteita kuin hullu: vein niitä keskustaan, kirjastoihin, taidemuseolle, yliopiston joka kolkkaan ja kauppojen ilmoitustauluille. Lisäksi kävin tarkastamassa näyttelytilat ja maalausten kiinnitykset, jotta kaikki olisi selvää avajaispäivänä. Varasin esiintyjän ja ruokaa näyttelyyn. Esiintyjäksi valikoitui Matias Kangas, ja syötäväksi Kahvila Kissatenista vegaanista mansikkatökkäyskakkua. Ostimme puolisoni kanssa ainekset tarjolle tehtäviin kolmioleipiin ja suuren määrän – liian suuren määrän –  Pirkan juhlajuomaa. Varasin kuoharilasit Hilun paikasta. Lisäksi oli tietysti hankittava taulujen kiinnitysvälineet ja servietit. Muistaakseni paria viikkoa ennen pääpäivää rupesin kirjoittamaan tiedotteita avajaisista ja näyttelystä lehdistölle. Sukat pyörivät jaloissani, kun pomoni toi Karjalaisen minulle näytille, ja tiedotteeni oli julkaistu siinä!
(Ohops, tästä listasta unohtui kokonaan julisteiden tilaaminen!)

Vasta avajaispäivänä muistin, että pitäisi ostaa vieraskirja. Ja vasta avajaispäivänä aloin kirjoittaa puhettani. Ajattelin sen vain pulpahtavan muistilehtiööni, mutta sitten tyhjän paperin kammo iski. Sattumalta tulin lukeneeksi erästä vanhaa blogipostaustani, ja kopioin sen häthätää puheeksi. Puhe tuskin oli kenenkään mielestä erityisen maailmaa mullistava tai silmiä avaava, mutta ihan ok puhe se kuitenkin oli. Avajaisjuhlissa oli älyttömästi hommaa, mutta päivä oli yksi elämäni parhaista. Vieraita saapui 42, joista suurimman osan tunsin ennestään.

Entä olisinko tehnyt jotain toisin, jos nyt saisin päättää? Olisin tehnyt puheen ja listan muistettavista asioista aikaisemmin, koska niiden kanssa meinasi oikeasti pää räjähtää. Lisäksi olisin suunnitellut budjetin, koska yksiin avajaisiin saa menemään rahaa yllättävän paljon. Pääpäivänä olisin ottanut rennommin - pikkuruisista takaiskuista selvittiin, eivätkä ne ole maata kaatavia. Laiturin avajaisjuhlan kulusta voit lukea lisää täältä.

Paavalinkirkon näyttelyyn suhtauduinkin sitten vallan eri tavoin, sillä minun ei oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin tuoda teokset paikan päälle ja ripustaa näyttely. Mediaan oltiin jo otettu yhteyttä ja avajaisjuhlan ohjelmastakin oli käyty keskustelua. Paikan päälle pyydettäisiin tunnettuja keskustelijoita puhumaan eläinten oikeuksista ja päivän päätteeksi syötäisiin porukalla vegaanista keittoa Iltaruoan merkeissä. Sain töistä vapaata ja lähdimme puolisoni kanssa ajamaan kohti Helsinkiä maalaukset peräkontissa. Näyttelytöiden ripustus sujui ihan hyvin. Avajaisissa oli kahvitarjoilu ja porukkaa tuli ihan mukavasti, yli 20 henkilöä, joista tunsin vain neljä henkilöä etukäteen. Monet kertoivat, etteivät olleet aiemmin edes käyneet kirkon sisällä, mutta nyt rohkaistuivat tulemaan. Se oli aika mahtavaa!

Tiedonkulussa oli ollut pientä häikkää, ja loppujen lopuksihan siinä kävi niin, että minä sekä vieraat odottelimme, että milloinhan tilaisuus mahtaisi alkaa. Odotin, että joku esittelisi minut ja että keskustelut alkaisivat. Kun puolen tunnin kuluttua osa vieraista oli jo lähtenyt, aloin epäillä käsittäneeni avajaistilaisuuden luonteen väärin. Erään vieraan rohkaisemana pidin puheeni ilman esittelyjä. Hyvä puoli avajaisten vähäeleisyydessä oli, että ehdin jutella jokaisen vieraan kanssa. Toisaalta taas harmitti, että jotkut vieraat ehtivät lähteä ennen ohjelmaa, ja että alun odottelu oli hiukan kiusallista. Lisää Paavalinkirkon näyttelyn avajaisista voit lukea täältä.

Jälkiviisaana totean, että olisi pitänyt tehdä avajaisten järjestäjien kanssa sopimus (minusta on tullut viime aikoina kauhea sopimusfriikki! Ennen vierastin soppareita liioittelulta tuntuvan virallisuuden vuoksi, mutta niiden ansiosta kaikki pysyvät paremmin kartalla ja epäselvyyksiltä vältytään). Sopimukseen olisi etukäteen kirjattu näyttelyn pystytysaika, avajaisten luonne ja ohjelma, tiedotteiden ja FB-tapahtuman tekijät sekä purkamisaika. Mutta tämänkin osaa sitten ensi kerralla hoitaa paremmin.

Molemmissa avajaisissa sain palautetta ja ihmettelyä siitä, ettei lehdistöä tullut paikalle. Esimerkiksi Laiturilla varmaan viisi ihmistä kysyi, miksen ollut ottanut yhteyttä Joensuun seurakuntayhtymän Kirkkotie-lehteen. Vastasin, että olin kyllä ottanut. En tiedä, miksei näyttelystä ollut mainintaa lehdessä, mutten jaksanut miettiä sitä sen kummemmin. Minulle sanottiin, että ota ihmeessä uudelleen yhteyttä, ehkä he ovat unohtaneet koko jutun. En kehdannut. Olen nyt viime aikoina pohtinut, että olisikohan sittenkin pitänyt...? Pakko myöntää, että olin aika imarreltu, kun niin moni ajatteli maininnan näyttelystä kuuluvan ehdottomasti lehteen.

...jatkuu...
Taidenäyttely huomioitiin myös Animalia-lehdessä 3/2017.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Näyttelyn luominen osa I: Maalausprosessi


Armoa!-näyttely on nyt pidetty kolmessa eri paikassa, ja tänään on jo tasan puoli vuotta lokakuun avajaisista. Urakka oli suuri, mutta sen arvoinen! Kerron tässä ja kahdessa seuraavassa postauksessani siitä, kuinka Armoa! syntyi ja miten näyttely kaiken kaikkiaan sujui. Ennen tätä minulla ei ollut yhtään kokemusta näyttelyn pitämisestä, ja toivonkin teksteistäni olevan apua niille, jotka aikovat itse joskus pitää näyttelyn (ja toivottavasti joku pitää aiheitta edes himpun verran mielenkiintoisena, vaikkei aikoisikaan). Olen jakanut kirjoituksen kolmeen osaan: maalausprosessi, avajaisten valmistelu ja näyttelyn ylläpitäminen. Asiat saattavat ainakin tässä ensimmäisessä postauksessa toistaa aika paljon blogissa jo kertaalleen käsiteltyjä tuntemuksia ja ajatuksia.

Aloitin näyttelytöiden maalaamisen vahingossa elokuussa 2015. Tuolloin Vegaaniliitto järjesti pienen kilpailun, jossa heille sai tehdä joulukorttikuvituksen. Parhaasta painettaisiin kortit myyntiin. Mielessäni oli kypsynyt jo joulusta 2014 saakka kuva Suojelusenkeli-taulusta, jossa enkeli lasten sijaan suojelee possuja. Olin luonnostellut maalauksen valmiiksi, joten sen pohjalta oli helppoa aloittaa työskentely. Tuolloin maalasin vielä harrastuspohjalta ja kirjoitin samanaikaisesti graduani, mutta siitä huolimatta työ eteni yllättävän nopeasti. Teoksen nimeksi annoin Johdatusta, ja suureksi yllätyksekseni kuvitukseni valittiin joulukortteihin! Minut valtasi suuri into luoda näyttely, joka käsittelisi graduni aihepiiriä, eli eläinteologiaa. Toinenkin maalaus syntyi ikään kuin sattumalta. Aloin tekemään Liittoa syksyllä 2015 antaakseni sen Eläinsuojelukeskus Tuulispään huutokauppaan, kun Postin lakko keskeytti aikeeni. Myöhemmin sain tosin kuulla, että teos olisikin ehtinyt perille huutokauppaan. Päätin pitää maalauksen itselläni näyttelyä varten, mutta lahjoittaa tuoton Tuulispäälle, mikäli saisin sen jonain päivänä myydyksi.

Ideat näyttelytöihin alkoivat pongahdella päähäni. Inspiraatio iski ja oli vaikea nukkua. Sain gradun valmiiksi, mutta sen jälkeen vauhtia hidasti työharjoittelujakso Lappeenrannassa. Toisaalta erilaiset kokemukset ja uusien ihmisten tapaaminen synnyttivät taas lisää ideoita. Yhtäkkiä olikin jo maaliskuu 2016 ja säikähdin: yliopiston kurssit oli käyty ja pitäisi valmistua maisteriksi. Mitä nyt tekisin?
Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Ihmistä ja eläintä sinä autat (2016), Liitto (2015), Johdatusta (2015), Minut on hylätty (2017)
Tähän mennessä olin kamppaillut siitä, ryhtyisinkö papiksi vai alkaisinko kirjoittaa väitöskirjaa. Lisäksi minua houkutti kovasti kokeilla siipiäni taiteen saralla. Yritin saada muita tekemään päätöksen puolestani (mikä ei ollut  hyvä idea), jotta voisin sysätä vastuun eteenpäin. Osa opiskelututuista kauhisteli taiteilija-vaihtoehtoa: ethän sinä sillä tule elämään! Ja osa (naispappeuden vastustajat) oli sitä mieltä, että jatko-opiskelu sekä taiteilijaksi ryhtyminen olivat ideoina kerrassaan mainioita. Väitöskirjaa kirjoittavat kaverini ja proffat nyökkäilivät, että voisin löytää paikkani tutkijana. Seurakuntalaiset halusivat minut papiksi. Puolisoni totesi, että minun oli EHDOTTOMASTI alettava nyt taiteilijaksi, jos sitä oikeasti halusin, kun siihen oli näin luonteva mahdollisuus. Toista tilaisuutta ei kenties tulisi.

Enkä oikeastaan koskaan saanut päätöstä tehtyä. Jätin vain hakematta työttömyystukea sekä  jatko-opiskelupaikkaa, enkä varannut aikaa piispan haastatteluun. Ja hupsista, tässä sitä oltiin! Ensireaktio oli tietysti innostus – laskin huolellisesti, mitä tilaustöiden hintojen pitäisi olla, että pääsisin tuntipalkoille. Silloin kun minulla ei ollut tilauksia jonossa, maalasin kahdeksan tuntia päivässä näyttelytöitä, ja päivän jälkeen päivitin nettisivujani sekä markkinoin, markkinoin ja markkinoin niin paljon, että aloin jo ärsyttää itseäni (ja varmasti myös joitain kavereitani).
Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Torero (2017), Aika lähteä (2017), Rajalla (2017), Todistaja (2017)
Ei uskoisi, mutta palkitsevuudestaan huolimatta näyttelytöiden valmistaminen on henkisesti aika raskasta puuhaa. Ensinnäkin ne pyörivät ihan jatkuvasti mielessä vapaa-ajallakin, ja rentoutuminen on vaikeaa, etenkin kun maalauspiste sijaitsee olohuoneessani. Jatkuvasti takaraivossa jyskyttää se fiilis, että olen saanut liian vähän aikaan. Toiseksi, en ehkä osannut löytää oikeaa asennetta maalaamiseen: kun tilauksia tuli, ahdistuin, etten päässyt jatkamaan näyttelyn tekemistä. Kun tilauksia ei tullut, ahdistuin, ettei minulla ollut tuloja. Ehkä syy löytyi siitä, ettei minulla ollut minkäänlaista suunnitelmaa ajalle, jonka toimisin taiteilijana. Ensi kerralla tiedän paremmin.

Ennen kunkin teoksen aloittamista luin aiheeseen liittyvät raamatunkohdat suomeksi, englanniksi ja alkukielellä (kreikan ja heprean opiskelusta siis oli kuin olikin hyötyä opiskeluaikoina!), ja otin selvää eri ihmisten tulkinnoista niihin liittyen. Halusin tunteideni ja ajatusteni lisäksi tuoda maalauksiini myös rationaalisesti perusteltavissa olevaa teologiaa. Lisäksi tutkin paljon maalauksissani esiintyvien eläinten käyttäytymistä. Esimerkiksi kettuja tai possuja maalatessani katselin paljon videoita kyseisistä eläimistä, jotta saisin teoksiin oikean tuntuman. Kun maalasin, analysoin uuvuttavuuteen asti töitä päässäni, ihan samalla tavoin kuin gradukirjallisuutta lukiessani. Maalauksia valmistui, ja pari puolivalmista teosta päätyi roskakoriin. Osa näyttelyyn päätyneistä teoksista pisti hirveästi vastaan niitä tehdessäni (Todistaja, Aika lähteä, Rajalla, Torero...) ja osa taas tuntui syntyvän kuin itsestään (Vihdoinkin, Jumalan kämmenellä, Taiteilijan koira).
 Jumalan kämmenellä, 2017 (vasen yläkulma); Riisuttu, 2017 (vasemmalla alhaalla); Vihdoinkin, 2016 (oikealla ylhäällä); Elena ja Pupu, 2017 (oikealla alhaalla)
Alun perin olin ajatellut näyttelyn olevan valmis lokakuussa 2016, mutta silloin töitä oli valmistunut vasta kolme. Silloin sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni ja varattua näyttelylle tilat: avajaiset pidettäisiin eläinten päivänä 4.10.2017. Aikaraja sai minuun vauhtia, sillä yhtäkkiä näyttely alkoi tuntua paljon todellisemmalta. Seuraavat puoli vuotta kuluivat äärettömän nopeasti.

Maaliskuussa 2017 säästöni alkoivat huveta samaan tahtiin, kun asiakkaatkin yhtäkkiä loppuivat. Yleensä kevät on ollut tilaustöiden kannalta kannattavinta aikaa, mutta nyt näytti kuin työsähköpostini oli muuttunut aavikoksi, jossa yksinäinen arokierijä silloin tällöin pyyhälsi tuulen mukana ohitse. Alustavia tilauksia kyllä tuli, mutta kun lähetin vahvistuksen, niihin ei enää vastattu.
Vasemmalta oikealle: Harlow'n äidillisen rakkauden ja isällisen armon kirkko (2017), Rauhanrikkoja (2017), Näkyväksi (2017), Taiteilijan koira (2017)
Tuntui nöyryyttävältä pyytää puolisoltani rahaa, hän kun maksoi jo vuokrammekin kokonaan. Lisäksi monet tuttumme kyselivät minulta jatkuvasti: ”Oletkos vieläkin työttömänä?” ja heittivät (hyväntahtoisesti) läppää siitä, kuinka puolisoni joutuu minua elättämään. Synkkien ajatusten valtaamana pyörähdin sattumalta ensimmäistä kertaa Joensuuhun avatussa askartelukaupassa, jota en ollut aikaisemmin huomannut, ja minut valtasi kummallinen fiilis – täällä voisin ja jopa haluaisin tehdä töitä! Itse asiassa minun olisi pakko päästä tänne töihin. Saman tien kotiin päästyäni, aloin näpytellä työhakemusta. Ja samana päivänä lähetin sen. Ja samana päivänä minulle vastattiin: minuun otettaisiin yhteyttä, jos jotain ilmenisi! Jes! Toukokuussa tuo yhteydenotto sitten saapui, sain kutsun työhaastatteluun. Ja sain paikan: 10 tuntia viikossa, siinä sivussa ehtisi helposti maalaamaankin.

Monien sattumusten seurauksena viikon tunnit lisääntyivät, enkä ehtinytkään maalaamaan niin paljon kuin olisin halunnut. Maalasin aamut ja illat, ja annoin todellakin kaikkeni näyttelylle. Lopulta sain viimeisen näyttelytyöni, Näkyväksi-teoksen, valmiiksi 3.10.2017. Vain päivää ennen avajaisia. Kun sen jälkeen kokosin valmistuneet maalaukset sohvallemme, tajusin etteivät ne mahtuneetkaan siihen. Oikeastaan vasta sen jälkeen ymmärsin, kuinka paljon maalauksia olin tehnyt ja kuinka paljon vaivaa olin nähnyt niiden eteen. Mieleni valtasi haikeus – tavallaan näyttely oli vasta alkamassa, mutta viimeisen maalauksen valmistuttua tuntui kuin se olisi minun osaltani lopussa.



lauantai 10. maaliskuuta 2018

Armoa!-näyttelyn avajaiset Helsingissä


Yhteisöpappi Tuuli Aitolehti kutsui Armoa!-näyttelyni Paavalinkirkon aulagalleriaan näytille. Tiistaina 6.3. lähdimme sitten köröttelemään Helsinkiä kohti maalaukset peräluukussa. Matka sujui hyvin, ja illalla jäi vielä aikaa syödä päivällistä JustVegessä.

Seuraava päivä oli melko kiireinen: Aamu ja aamupäivä menivät puhetta harjoitellessa ja näyttelyä pystyttäessä. Sitten pikaiselle lounaalle, ja kello olikin tapissa näyttelyn avajaisia ajatellen. Avajaisiin tuli yllättävän paljon porukkaa, mikä oli todella iloinen yllätys! Eri-ikäisiä ihmisiä erilaisine näkökulmineen.Hämmennystä aiheutti se, että olin ilmeisesti ymmärtänyt avajaisten luonteen väärin. Olin käsittänyt, että paikalle olisi kutsuttu puhujia, ja että joku "juontaisi" tapahtuman sekä esittelisi minut. Noin puolen tunnin jälkeen porukka alkoi vähenemään ja päättelin, ettei ohjelmaa olisikaan. Päätin jo olla pitämättä puhettani, kunnes joku näyttelyä katsomaan tullut ihana tyyppi kuitenkin rohkaisi minua. Puhe nyt meni vähän niin ja näin (ajatus ei kulkenut mukana), mutta olin tosi iloinen, että sain pitää sen.




Avajaisten jälkeen siirryimme porukalla syömään iltaruokaa. Se tarjotaan kirkolla joka keskiviikko, se on aina vegaanista ja maksaa vain euron. Tuolla kerralla tarjolla oli kurpitsakeittoa, mikä oli herkullista. Näyttely on kirkon aulassa esillä 2.4.2018 saakka. Käykäähän kurkkaamassa se, mikäli Helsingin liepeillä liikutte!

torstai 8. maaliskuuta 2018

Puhe Armoa!-näyttelyn avajaisissa

...Paavalinkirkossa 7.3.2018

Nimeni on Limppu Witick. Olen koulutukseltani teologian maisteri ja toimin nyt taiteilijana Joensuussa. Heti ensiksi haluaisin kiittää, että Armoa! -näyttely kutsuttiin tänne Helsingin Paavalinkirkkoon. Ja kiitos myös kaikille teille, jotka osallistutte avajaisiin.

Näyttely sai alkunsa, kun aloin maalata näkyväksi tunteita ja ajatuksia, jotka liittyivät eläinten rooliin kristinuskossa. Eläimet ovat hyvin vaiettu aihe nykykristittyjen piirissä. Myönnämme toki, että ”kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne”, mutta emme juurikaan keskustele kristillisessä mielessä siitä, mitkä ovat nuo karjan tarpeet. Jumala loi eläimet liikkumaan, lehmän imettämään vasikkaansa, kanan kuopimaan maata ja emakon tekemään pesän ennen synnytystä. Nuo tarpeet jäävät kuitenkin liian usein toteutumatta, sillä ”tuotannon” on oltava mahdollisimman tehokasta.

Yksi eläinten ja ihmisten perustarpeista on niinkin yksinkertainen kuin tarve elää. Luomiskertomuksessa Jumala ei luo eläimiä ruoaksi, vaan omia päämääriään varten. Raamatun ajan haasteellisessa ympäristössä kasvissyöjänä eläminen oli kuitenkin melkeinpä mahdottomuus, vaikka toki jotkut sitä harjoittivatkin. Sen sijaan nykyään hyvin harvalla meistä länsimaalaisista on elämisen kannalta pakko syödä eläimiä. Teemme sitä lähinnä tottumuksesta. Ihmisten halu nautintoon voittaa eläinten tarpeen elää.

Kirkko on minulle rakas paikka, jossa huolehditaan kaikista. Ollessani kesätöissä tai työharjoittelussa seurakunnassa, olen jatkuvalla syötöllä ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon kirkon työntekijät tekevät ja kuinka suurella sydämellä. Missään muualla en ole törmännyt moiseen. Kirkko on niin vahvasti mukana muun muassa vähävaraisten, nuorten, opiskelijoiden, pakolaisten, perheiden ja vanhusten elämässä, että sitä on ollut vaikea tajuta ennen kuin on ollut täyspäiväisesti mukana toiminnassa. Minua harmittaa kovasti, että kaikesta siitä avuliaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta huolimatta eläimet jätetään usein kristillisen moraalisen kehän ulkopuolelle. Kirkossa saarnataan kärsimyksen ehkäisemisestä, mutta leiritulen ääressä syödään silti sitä halvinta marketista saatavaa makkaraa. Hämeenlinnan seurakuntayhtymä ammutti peurat, koska ne söivät hautausmaan kukkia. Yhteisessä esirukouksessa muistetaan vain harvoin eläimiä, sen sijaan painotetaan ihmisiin liittyviä sanoja: "Siunaa jokaista ihmistä", "Auta jokaista kärsivää ihmistä", "Auta meitä käyttämään voimavaramme ihmisten hyväksi".

Ajattelumaailmaamme on pureutunut ajatus siitä, että eläinten pitäminen tärkeinä olisi ihmisiltä pois, vaikka sille ei ole olemassa mitään rationaalisia perusteita. Useammin kuin vain kerran ikäihmiset ovat kertoneet häpeillen, kuinka he kaipaavat kuollutta lemmikkiään, ja suhtautuneet tuohon ikävään niin kuin se olisi jotenkin väärin, kuin sitä pitäisi pyytää anteeksi. Toivon, että Armoa!-näyttelyni voisi edes jossain määrin saada katsomaan kriittisesti tällaista ajatustapaa ja että se voisi herättää uusia ajatuksia eläimistä ja niiden arvosta.

Olen maalannut teoksia kahden vuoden ajan, ja niitä valmistui yhteensä 16 kappaletta. En tiedä teistä, mutta itse olen pohjattoman kyllästynyt kantaaottaviin kuviin, jotka tuntuvat jakavan ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, väärin- ja hyväntekijöihin. Halusin luoda jotain erilaista. Toivon, että nämä teokset lohduttavat, rohkaisevat ja haastavat katsojaansa.

Näiden sanojen myötä haluan toivottaa sinut tervetulleeksi tutustumaan näyttelyyni!